Kaivelin tuossa vanhasta puhelimestani muinaisia kuvia, ja sieltä löytyi muutama otos, jotka nostivat muistoja pintaan. Tiedättekö mikä tämä on?

Se on 518:sen Bemarin päävirtasulake. Kyseinen sulake toimii puskurina akun ja sähkölaitteiden välillä ja ottaa virtapiikit vastaan, eli tämä pieni nippeli hajoaa ekana, jos jotain tällejä tulee jostakin ylikuormittuneesta laitteesta.

Oli perjantai 8. elokuuta 2013, ja minä pakkasin 6-vuotiaan tyttöni ja kilokaupalla tavaraa autoon. Meillä oli edessä pitkä reissu usean sadan kilometrin päähän äitini luokse, jossa meidän oli määrä viettää viikonloppu. Keli oli puolipilvinen, aurinko pilkahteli silloin tällöin ja välillä sataa ripsi. Onneksi ei ollut liian kuuma.

Kun lähdimme ajamaan, alkoi sataa tihkuttamalla. Minä laitoin tietenkin pyyhkijät päälle, ja musiikki soi. Se oli Korpiklaanin levy, koska muistan, että biisi, joka katkesi yhtäkkiä seisoessamme liikennevaloissa, oli Louhen yhdeksäs poika. (Joka muuten kuulostaa aika hauskalta tuommoisen 6-vuotiaan natiaisen laulamana.) Mankka sammui kuin salamaniskusta. Samalla pyyhkijät lakkasivat toimimasta ja kojelaudan valot sammuivat. Kaikki ratin oikean puolen säätimet pimenivät; en tiedä, paloivatko edes ajovalot silloin. Mutta moottori kävi.

Onneksi ei satanut kovaa. Ajoimme muutaman kilometrin eteenpäin motaria pitkin ja pysähdyimme läheisen huoltsikan pihaan. Sammutin auton, nostin konepellin pystyyn ja ihmettelin, mikä hitto autoon oikein tuli. Ekana tuli mieleen, että jokin sulake oli palanut. Kävin sulakkeet läpi. Niistä mikään ei näyttänyt vialliselta. Ja kuitenkin jo järkikin sanoi, että jos pyyhkijät, pissapoika, keskuslukko, mankka ja vilkut lakkaavat yhtäkkiä ja yhtä aikaa toimimasta, vika ei välttämättä ole yhdessä sulakkeessa. Joku rele ehkä, mietin, ja sitten kysyin itseltäni: mikä hitto edes on rele ja mistä minä ne löydän?

Pari soittoa kavereille, ja asia lähti selviämään hiukan. Ensimmäinen oli tuttavalle, joka osasi saksaa, koska sulakeboksin ohjeet olivat saksaksi. Paikallistin tuulilasinpyyhkijöiden ja radion sulakkeet ja vaihdoin ne. Ei vaikutusta. Pelkäsin jo, että auto ei lähde enää edes käyntiin, mutta se käynnistyi kyllä oikein nätisti. Ja mitä helkkaria, nyt kaikki taas toimi. Mankka lähti soimaan ja pyyhkijät pyyhkivät. Testasin vilkut, pissapojan ja tarkistin valot. Moottori kävi tasaiseen. Kaikki pelasi.

Tämän aikaa tyttöni oli ollut oikein kiltisti takapenkillä, koska olin antanut hänelle paketin rusinoita ja Aku Ankan. Nyt hän rupesi kärttämättään että joko mennään. Lähdimme uudelleen matkaan, vaikka minulla oli paha aavistus; matkaa oli melkein kolmesataa kilometriä, ja alla oli auto, joka periaatteessa saattoi yhtäkkiä vaikka sammua keskelle motaria. Mistä minä tiesin mikä vika siellä oli? Ties vaikka olisi ollut viallinen akku.

Noh, auto teki saman jo kymmenen kilometriä ajettuamme: mankka sanoi poks, pyyhkijät jämähtivät, vilkut eivät toimineet. Moottori kävi kuitenkin, kuten viimeksikin. Käännyin seuraavassa liikenneympyrässä 360 astetta ympäri ja ajoin takaisin. Tyttöni rupesi itkemään, kun sanoin, ettei me voida ajaa tällä autolla nyt, koska tässä on joku vika, enkä tiedä vaikka tämä jättäisi meidät puolimatkaan tienposkeen. Minä soitin äidilleni, että nyt kävi näin. Hän sitten tuli viikonlopuksi meille. Se seikkailu päättyi siis sikäli onnellisesti.

Paitsi että The Ultime Driving Machine oli ruvennut kenkkuilemaan, enkä minä keksinyt miksi. Olin pitänyt öljyistä ja nesteistä huolen enkä ollut kertaakaan edes potkaissut sitä. Eipä ollut tarvinnut.

Tässä vaiheessa tutustuin BTCF-foorumiin. Olin kysynyt P:ltä ja K:lta ja muutamalta muultakin vähänkään autoista tietävältä kaverilta että mikä saattoi olla vikana, mutta kukaan heistä ei ollut tullut ajatelleeksi muuta kuin sulakkeita tai releitä. Niinpä laitoin kyselyä foorumille. Sieltä joku sanoi heti: tsekkaapas päävirtasulake, ettei siinä ole halkeamia tai ettei se ole taipunut.

Kävin ostamassa muutaman sulakkeen varalle (maksoivat kokonaista 90 snt/2 kpl) ja ajoin takaisin kotiin. Kotipihassa aukaisin konepellin ja yritin paikallistaa mainitun sulakkeen. Hetki meni, ennen kuin löysin sen konehuoneesta. Se on sijoitettu koneen oikealle puolelle apukuskin eteen lähelle akkua, ja se on mustan muovikotelon sisällä.

Ja se näytti tältä.

Pääsulake on tuo punaisella ympyröity litteä sulake tuossa kahden pultin välissä. Se oli, sanotaanko, hieman mutkalla. Ja kun aukaisin toisen pultin, se katkesi. Periaatteessa, jos mitään älyttömiä virtapiikkejä ei tule, pääsulakkeen pitäisi kestää ainakin 5-10 vuotta, ja olihan tuo sama sulake varmaan ollut paikallaan vuodesta 1990 lähtien. Ei siis liene ihme, että se posahti.

Vaihdoin sulakkeen uuteen, käynnistin auton ja odottelin muutaman minuutin. Olin aikaisemmin tehnyt testejä ja pannut merkille, että kun auto kävi semmoisen 2-3 minuuttia, sähköhäiriöt alkoivat. Sitten taas, kun moottori sai jäähtyä 5-10 minuuttia, kaikki toimi taas - hetken aikaa. Nyt sulakkeen vaihdon jälkeen kului 3 minuuttia. Kaikki toimi. 5 minuuttia, ja vieläkin toimi. Odottelin kymmenkunta minuuttia ja tulin lopulta siihen tulokseen, että se oli sen sulakkeen syytä. Vähänkö tunsin oloni päheeksi kun olin korjannut vian ihan itte. No melkein ainakin. Luulin, että asia korjaantuisi nyt, eikä uutta sulaketta tarviisi pitkään aikaan.

Hehe, joo. Niin varmaan.

Meni reilu kuukausi, kun sulake paukahti seuraavan kerran. Se tapahtui puoliltapäivin keskellä Tampereen ja Jyväskylän välistä maantietä. Satoi kuin saavista kaatamalla, siis niin paljon että hyvä kun eteensä näki edes pyyhkijät päällä, vauhtia oli reilu satanen - ja sitten yhtäkkiä mankka pimeni ja pyyhkijät jämähtivät keskelle tuulilasia. Jarrutin ja panin toimimattoman vilkun oikealle ja toivoin, että ajovalot edes toimivat, jotta takana tulija näkee minut sadeverhon läpi eikä aja mun perään. Yritin sateen läpi tähyillä lähintä bussipysäkkiä: se on varmaan tossa, eipäs olekaan, eikun tuolla se näkyy, hyvä... ohjataanpa sinne... perkele, mä en näe paskaakaan... Olisi pitänyt laittaa hätävilkut päälle, mutta en hoksannut, eivätkä ne olisi varmaan edes toimineetkaan.

Pääsin turvallisesti pysäkille ja vietin siinä seuraavat viisi minuuttia kuulostellen, saisinko sydärin vai en. Auton moottori kävi. Bensaa oli. Kaikki toimi, paitsi tietyt sähkölaitteet. En tiennyt mikä helvetti oli taas vikana, ja minua hiukan kammotti, koska kotimatkaa oli vielä pitkästi ja sade ei näyttänyt laantumisen merkkejä. Vaikka auton moottori kävi ja se kulki, en voinut ajaa kaatosateessa ilman toimivia pyyhkijöitä. Onneksi olin yksin; tyttöni oli kotona lapsenlikan kanssa. Se vielä olisi puuttunut, että takapenkillä olisi ollut parkuva kuusivuotias.

Sammutin auton. Toivoin, että se olisi taas se sama sulakevika. Odottelin kymmenkunta minuuttia ja annoin moottorin jäähtyä ja käynnistin sen sitten.

Kaikki toimi.

Lähdin ajamaan ja pääsin ehkä kaksi kilometriä eteenpäin, kun tapahtui sama, ja minun piti taas sompailla puolisokeana lähimmälle pysäkille turvaan. Lopulta pääsin huoltoaseman pihaan, ja siinä vaiheessa sadekin oli laantunut tihkuksi. Minä pysäköin auton ja menin konepellin alle kolistelemaan. Sulakeboksi auki, ja kas, taas se perkeleen metallinkappale oli murtunut. Laitoin uuden tilalle ja ajattelin, että edellisessä oli varmaan joku valmistevika. Ei se vika sulakkeissa ollut, vaan autossa, mutta enhän minä sitä silloin vielä tiennyt.

Seuraavaksi sulake paukahti parin viikon päästä jossain Hartolan kohdilla matkalla Helsinkiin. Oli syksy ja pimeää, ja ajoin huoltsikalle vaihtamaan sulaketta taskulampun valossa. Viereen ajoi pakettiauto, jonka kuski, kohtelias kolmekymppinen herra, tuli kysymään, tarvitsenko apua. Mahdoin olla melkoinen näky: pieni naisihminen tonkimassa vanhan bemarin konehuonetta tukka sotkussa ja naama norsunvitulla. Onnistuin hymyilemään ja sanomaan kiitos ei, tiedän mikä tässä räyskässä on vikana, ja osaan myös korjata sen. Niin minä myös korjasin, taskulampun valossa ja näpit jäässä, ja matka jatkui taas.

Parin kuukauden mystisten sulakkeiden paukkumisten jälkeen selvisi viimein, mikä autossa oikein oli vikana. Vikahan ilmeni aina, kun pyyhkijöitä käytettiin, eikö niin? Kyllä. Kun olimme kerran käymässä P:n luona, hän vähän tutkaili autoa ja huomasi sitten, että toinen pyyhkijöistä oli hiukan omituisessa asennossa. Pyyhkijän varren tyvi oli niin ruostunut, että koko pyyhkijän varsi oli pudonnut puolittain pellin sisään. Näinpä joka kerta, kun pyyhkijöitä käytettiin, siihen kului moninkertainen määrä virtaa normaaliin nähden; tämä sitten poltti pääsulakeparan kerta toisensa jälkeen. Siitä siis johtui, että Das Auto söi niitä sulakkeita niin kuin karkkeja. En muista millä patentilla tuo pyyhkijän asento korjattiin, mutta korjattiin kuitenkin, ja siihen loppuivat auton herkuttelut pääsulakkeilla.