Kun siirtyy graafiselta alalta autopuolelle, huomaa muutamia asioita, joita ei välttämättä olisi odottanut. Entinen siisti sisätyö, jossa liattiin näppejä korkeintaan printterien musteiden ja ikkunateippien kanssa ja jossa suurimman vaaran räpylöille muodosti tekstiiliprässi, nostatti verenpainetta huomattavasti enemmän kuin nykyinen homma. Deadlinet painoi päälle, oli kiire, projektit olivat pikkutarkkoja (Ai tän printin piti tulla tasan kymmenen senttiä kaulasaumasta alaspäin? Kiitti kun kerrot vasta nyt kun kaikki 40 paitaa on painettu!), koneiden oikuttelujen korjaamiseen kului helvetisti aikaa, asiakkaalle piti hymyillä vaikka tuntui siltä että pää räjähtää.

Mutta autoalalla...

Opit nopeasti varomaan näppejäsi kaikenlaisissa tilanteissa. Ei sillä että siitä hirveästi apua olisi, naarmuja ja ruhjeita tulee joka tapauksessa, jos haluaa saada jotain aikaiseksi.

Kyntesi ja kynnenalusesi eivät ikinä enää näytä sivistyneiltä. Paitsi ehkä kuukauden loman jälkeen.

Huomaat, että ei ole niin perkeleen kiire koko ajan. (Tämäkin on tietty korjaamokohtaista...)

Koneet eivät juuri oikkuile. Mutta sitten, kun jotkut niistä oikkuilevat, se voi olla hengenvaarallista. Kuten nyt vaikka jousipuristin.

Näet töissä niin karmean kuntoisia menopelejä, että oman auton pikku ruostevauriot tai hiljaiset sihinät ja kolinat lakkaavat tykkänään häiritsemästä. Keskityt omassa autossasi olennaisiin seikkoihin: Käynnistyykö se? Joo. Vastaako kaasuun normaalisti? Joo. Pysähtyykö se? Joo. No sitten kaikki on kunnossa. Huolestut vasta, kun ne sivuäänet lakkaavat kuulumasta.

Opit erottelemaan hyvät automerkit huonoista ja hyvät automallit huonoista. Tähän mennessä ei ole tullut vastaan yhtäkään hyvää ooppelia, eikä vastaavasti yhtäkään huonoa Audia. Käsitykseni Volvosta on myös muuttunut positiiviseen suuntaan. Olen ehkä jopa kallistumassa sille kannalle, että jotkut uudet Volkkarit saattavat olla ihmisten autoja.

Kovat äänet eivät enää säikytä. (Paitsi paineilmavasara tai -taltta. Piru vie että se kuulostaa vieläkin aivan epäinhimilliseltä; toinen yhtä karmea laite, jonka ääntä en vieläkään siedä, on paineilmaräikkä.)

Normaali työpäivä: mustelmia jaloissa, naarmuja käsissä, revennyt sormenkynsi, pää täynnä hiekkaa, tukka öljyssä, naamassa mustia tahroja. Epänormaali työpäivä: puhdas pärstä eikä yhtään mustelmaa missään.

Voima ei välttämättä ratkaise, vaan tekniikka.

Kiero huumori ja kirosanat ovat työpäivän suola.

Meikki ei todellakaan pysy vauhdissa mukana työpäivän ajan, joten parempi meikata ihan vähäsen tai ei ollenkaan. Sama juttu kynsien kanssa: jos niitä ei halua menettää kivuliaalla tavalla, kantsii pitää ne lyhyinä.