Das Auto on jo jonkun aikaa pitänyt mielenkiintoista meteliä. Ajaessa kuuluu outoa särinää tai pärinää ihan kuin jokin ohut metallilevy ottaisi kiinni johonkin. Semmoinen resonoiva ääni, todennäköisesti ei vaarallinen, mutta ärsyttävä. Pitänee tutkia.

Pölykapselit mallia Motonet ovat ihme ja kumma pysyneet paikallaan. Yksikään ei vielä puutu. Matot ovat kyllä jo sen näköiset että autossa on istuttu, mutta hei, eikös se ole tarkoituskin.

Autoon oli TAAS tullut parikymmensenttinen naarmu, tällä kertaa oikeaan etukulmaan. Se näyttää siltä, että saattaisi olla tullut vaikka parkkipaikalla tai parkkihallissa. Toisaalta se näyttää olevan vähän samaa sarjaa kuin ne aikaisemmat, joita bongasin autostani, jotka ovat tulleet ihan tässä meidän pihassa ja luultavasti tarkoituksella. Suurin osa nirhaumista nimittäin myötäili konepellin kotkateippauksen muotoja. Pikkusen vituttaa tuommoinen. Jos saisin syylliset (luultavasti lapsia) kiinni, pistäisin ne paikkaamaan naarmut ja saman tien pesemään ja vahaamaan koko auton uusiksi.

Semmosia. Niitä oli hurjan kiva yrittää peitellä värivahapuikolla. Ja jos nuo on olleet vahinkoja, niin minä oon marsilainen.

Sitten jotain iloistakin kerrottavaa: pääsin (uskalsin) tänään ekaa kertaa hypätä isännän auton rattiin. Se on vähän vanhempi ja paljon räyheempi versio minun autosta, pitää kauheeta (tai ihanaa) murisevaa mekkalaa mutta kulkee kun siivillä. Siinä on paljon kevyempi ohjaus kuin tuossa uudemmassa. En tiedä sitten onko sitäkin vähän muokkailtu niin kuin konehuoneen puolta, josta on heitelty mäkeen kaikki ylimääräinen ja vähän viritelty sitä sun tätä, mutta kuulemma se on kyllä ihan normaalia, että vanhoissa bemmeissä ohjaus ON kevyempi kuin uudemmissa. Kummaa, luulisi että se on toisin päin.

Ajoin parisenkymmentä kilsaa ja olisin voinut jatkaa vaikka täältä Inariin. Mahtava peli ajella. Itse asiassa juurikin tuota nimenomaista autoa tarjottiin mulle joskus vajaa vuosi sitten kun kattelin uutta menopeliä sen mustan räyskän tilalle, mutta väri ei miellyttänyt, eikä myöskään se, että auton pohjassa oli kuulemma enemmän reikiä kuin ehjää peltiä. Ukkokulta (jonka niihin aikoihin tunsin vain nimeltä eli joka ei vielä silloin ollut mikään ukkokulta) sitten osti sen itselleen ja laittoi sen kuntoon, ja tuonne se sitten lopulta kumminkin päätyi, meikäläisen pihaan. Me ollaan tämmöinen bemariperhe, ja yksi automerkki on tulossa lisää, kunhan isäntä saa räväkämmänpuoleisen Audinsa korjattua.

Maailma on pieni.