Viime lähiopetusviikolla koulussa harjoiteltiin nelipyöräsuuntausta. Se oli helppo nakki, koska olen tehnyt sitä jo töissä jonkun verran, joskaan en ihan yksikseni alusta loppuun. Hankalaa on vielä erottaa mistä autoista voi säätää takapyörien kulmia ja mistä ei, ja miten niitä säädetään. Etupyörät ovat sitten helpompi juttu.

Ja koulusta tuli mieleen, minua sylettää korjailla niitä romiskoja mitä sinne enimmäkseen tuodaan korjattavaksi. Viimekin viikolla yhden päivän tähtenä oli viisitoista vuotta vanha Sitikka, jonka takaovi oli ajettu ruttuun ja moottori vuoti solkenaan öljyä. Kaara oli hylätty katsastuksessa ja vikalista oli kilometrin mittainen alkaen aina nyrkin kokoisesta reiästä helmakotelossa ja päättyen alatukivarsien väljiin pusliin. Öljyvuodon syy selvisi nopeasti, kun konepelti nostettiin; öljykorkki oli ollut huonosti kiinni ja öljyä vissiin vähän liikaa, koska koneen päällä korkin ympärillä oli iso läiskä tuoretta öljyä, ja samaa tavaraa oli roiskunut konepellin kattoon ja katon kautta koneen etupuolelle saakka. Kiristin korkin ja kirjoitin lapun nuorisopuolen oppilaille, että peskää konehuone, ei muuta ihmeellistä.

Onneksi koulussa saa fiksailla omaa autoa. Kuten jo yhdessä edellisessä postauksessa mainitsin, ja kuten kurssikaverinikin totesi, kun niitä koulun pommeja kattelee tarpeeksi kauan, oma auto alkaa näyttää oikein nätiltä.

Eilen töissä vaihdoin yhden raidetangon pään ja harjoittelin sitä nelipyöräsuuntausta.

Bemu kiukkuaa joka aamu nyt kun on kylmä ja kostea keli. Silloin lähetään liikkeelle niiiin nahkeesti ja meno on niinkun selkävaivasella kilpikonnalla. Huomasin selvän eron heti kun pakkasta tuli vähän ja ilmankosteus aleni, mutta nyt mennään taas etanavaihteella, koska keli on mitä on. Tulisi jo lumet.